Mun viimmenen keskustelu mun äitin kans:

"Katokko sinä nuita pentuja?"

-miksi?

"että minä pääsen kahtomaan lintuja"

-minne sinä meet niitä kahtomaan?

"Raatihuoneenpuistoon".

-voinhan minä niitä kahtua.

Äiti oli maannu sairaalasa  jo monta kuukautta ja oli siirretty  rauhallisempaan huoneeseen isosta kuuven hengen huoneesta, "saattohoitoon," niin minä sen aattelin.Ei sitä mulle kukkaan sanonu, mutta aattelin ite, ko äiti oli samalla lailla hiipunu ko isäki oli ennenkö kuoli talavella.  Nyt oli  kesä. Tämä keskustelu oli äitin ittensä alottama. Äiti kyllä vastaili mulle mun kysymyksiin, mutta lyhytsanasesti ja väsyneesti. En tiiä kyllä mitä se tällä lintujenkahtelupuhheella tarkotti ja mitä aikaa elämässään eli ja oliko aatos ennään muutenkaan kirkas. Sillon kyllä minusta tuntu se hourailulta. Äitin viheriät silimät oli jo aivan harmajan kalavon peittämät ja kirkkaus oli niista pois  Minusta  näytti, ettei se ennään nähänykkää mittään, käänisi päänsä, kun kuuli mun sanovan,- hei äiti-, ja sittekään silimät ei kohistunu minnuun vaan harhaili aivan ko ois hakenu kohetta mihin tarkentaa näkönsä. En ossaa tätä episodia laittaa mihinkään kohtaan kuolemaa eeltävään aikaan, vaan vain sammaan kessään.

Miksikähä tämä juttu on mun mielesä pyöriny nämä viimeset päivät. Onkohan nämä lopun aikoja mulla? On ainaki työn tevon loppua ja eläkkeelle jäännin alakua nämä ajat. Mukavahan sitä on äitiä muistellä. Äiti ois nyt 100 v. Se on ollu kuolleenaki kohta seittemän vuotta 17.8.2007 kuoli ja isä saman vuojen helemikuusa nelijästoista päivä. Kaks isua menetystä samana vuonna.